Miekkailusta lajina

 

“Jo muinaiset egyptiläiset miekkailivat”

Varhaisin todiste miekkailusta on löydetty Ramses III:lle, n. vuonna 1190 e.a.a. rakennetusta Madinat Habun temppelista Luxorin läheltä Egyptistä. Yhdessä temppelin reliefeistä kuvataan faaraon libyalaisista saamansa voiton kunniaksi järjestettyä miekkailukisaa. Miekan terävät kärjet ovat pehmustettuina, kädet on suojattu nykyisen säilän kokillin kaltaisella suojalla ja eräänlainen maski suojaa kasvoja.

 

Miekkailu on ollut olympialaji alusta alkaen: ensimmäisissä olympialaisissa v. 776 e.a.a. käytiin miekankaltaisilla aseilla kaksintaisteluja. Roomalaisleireillä tiettävästi miekkailtiin asiakirjojen mukaan vuodesta 648 e.a.a., tosin kahden käden miekkailuna. Keskiajalla ritarien saamaan kasvatukseen kuului miekkailu, pidettiinhän siunattua miekkaa kunnian, oikeudenmukaisuuden ja moraalin symbolina. 1500- ja 1600 -luvut olivat kaksintaistelujen aikaa paitsi Ranskan ja Italian hoveissa, mutta myös uskon puolustamisessa. Tällöin alkoi kehittyä myös miekkailun opetus. Koska teräväpäisillä miekoilla otteleminen oli vaarallista, miekkailuun ryhdyttiin kehittämään sääntöjä, joiden avulla onnettomuuksia pyrittiin välttämään. Ludvig XIV:n aikana kaksintaistelut kiellettiin lopullisesti – tästä ajasta kertoo mm. Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia. Kielloista huolimatta tiettävästi viimeinen kaksintaistelu käytiin 1950-luvulla Ranskassa.

 

Miekkailu on kuulunut nykyaikaisten olympiakisojen lajeihin myös alusta alkaen, vuodesta 1896. Nykyään miekkailu on puhdas urheilulaji, elokuvia ja teatteria ja joitain saksalaista ylioppilasperinnettä ylläpitäviä ylioppilaskuntia lukuun ottamatta. Aseita on kolme: kalpa, floretti ja säilä. Kaikilla kolmella käydään miesten ja naisten kilpailuja aina olympialaisiin asti, mutta säilä on edelleen voimakkaan miehinen laji: 1998 oli ensimmäinen vuosi, kun naiset voivat miekkailla sitä MM-tasolla, ja olympialaisissa Ateenassa 2004.

 

Turvallisuudesta

Miekkailu luetaan ns. vaarallisiin lajeihin, joten se vaatii erityiset lisenssit ja vakuutukset. Tiukoilla ottelusäännöillä ja turvallisuusmääräyksillä pyritään välttämään onnettomuudet, jotka onneksi ovatkin hyvin harvinaisia. Onnettomuuksia ei juuri satu, mutta miekkailijoille tyypilliset vaivat ovat venähdykset ja pienet mustelmat. Miekkojen terät ovat notkeita ja kärki tylppä. Miekkailumaskit ovat teräsverkkoa, miekkailukäsine paksua ja pehmustettua nahkaa. Varusteet tarkistetaan aina ennen kilpailuja. Ensimmäiseen haavoittumiseen asti käytyjen kaksintaistelujen perinteenä miekkailupuku on valkoinen, jotta veri näkyisi välittömästi. Tavallaan samasta syystä sanotaan miekkailunopettajien takkien olevan mustia; jos oppilas huomaa haavoittaneensa opettajaansa, hänestä ei koskaan tule hyvää miekkailijaa.

 

Miekkailusäänöillä pyritään estämään onnettomuudet: maskitonta vastustajaa ei saa pistää, toisen varusteisiin ei saa koskea, "väkivaltainen tai kostonhimoinen" miekkailu on kielletty, kädensuojalla ei saa lyödä ym. Toisaalta miekkailusäännöt säilyttävät lajin ritarillisia ja herrasmiesmäisiä perinteitä. Vastustajaa on kunnioitettava; ottelussa ei saa pakoilla, ei saa kääntää selkäänsä vastustajalle, hävinnyttä ei saa halveksia, vastustajaa on tervehdittävä kohteliaasti, on käteltävä ottelun lopuksi jne.

 

Lähteet:

Garret, M.R., Kaidanov, E,G. & Pezza, G.A. (1995) Foil, Saber and Epée Fencing. Skills, Safety, Operations, and Responsibilities. Revised and updated version. Sixth printing. Pennsylvania University Press.

 

Six, G. (1998) Escrime. Paris: Edition E.P.A.

 

Vade mecum – miekkailun perusteet. Oulun Miekkailuseuran miekkailujulkaisuja I. Versio Pohjois-Suomi. 2004. 

 

http://www.fencing.fi